Tuli oli parannuskeino – Teatro della Pergola

Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kuvaa dystooppista tulevaisuutta, jossa lukeminen on kielletty, jatkuvasti päällä olevat näytöt vieraannuttavat ihmisten vapaa-ajan ja yrittäminen ajatella aiheuttaa fyysistä pahoinvointia. Ironisesti palokunta ei enää sammutakaan tulipaloja, vaan polttaa kirjoja ja tarvittaessa niiden omistajia. Kirja julkaistiin noin 70 vuotta sitten, vuonna 1953, mutta se sijoittuu tulevaisuuteen, eli 2000-luvun 20-luvulle – toisin sanoen tähän päivään. Mutta sinä olet 2000-luvulla ja luet tätä tekstiä, joten oliko Bradbury väärässä? Riippuu, miten ymmärrämme dystopian: ennusteena tulevaisuudesta, joka jossain vaiheessa vahvistuu tai kumoutuu, vai varoituksena nykyhetkestä, joka uusintuu jatkuvasti? Ilma oli parannus kulkee läpi ja lukee vapaasti Fahrenheit 451:tä, se kuluttaa sitä kuten rakastettua kirjaa, luettua tuhat kertaa ja vietyä tuhansiin paikkoihin; se likaantuu, unohdetaan jonnekin ja sitten löydetään uudelleen, kun kansi haalistuu, paperi irtoaa ja sivut täyttyvät muistiinpanoista, lippusista, kirjanmerkeistä ja muistoista. Viisi esiintyjää käy läpi romaanin tarinan, samaistuu hahmoihin, liikkuu vaakasuunnassa kartoittaen varjonsirpaleita, asioita, joita Bradbury ei meille selitä tai kerro, luoden rinnakkaisia kertomuslinjoja, teoreettisia poikkeamia ja rakentamalla myös kronikoita ajasta, joka sijoittuu nykyhetkemme ja anti-kulttuurisen tulevaisuuden väliin, jossa tylsistyminen pelastaa meidät kompleksisen ajattelun taakalta. Jos Bradbury oli väärässä vain muutamalla vuodella, jos Fahrenheit 451 todella tapahtuisi, mitä me tekisimme?